Entä jos suurin osa suomalaisesta urheiluseuratoiminnasta ei tavoittele sitä, mistä suomalaisessa urheilukeskustelussa puhutaan?
Urheiluseurojen Liiton analyysissä tarkasteltiin 2140 urheiluorganisaatiota eri puolilta Suomea ja useista eri lajeista. Tulokset olivat yllättäviä.
Alle viidennes organisaatioista näyttäytyy ensisijaisesti kilpailullisen urheilun ja pelaajakehityksen ympärille rakentuvina yhteisöinä.
Samaan aikaan valtaosa organisaatioista rakentaa paikallista liikuntakulttuuria, osallistumista, yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoistoimintaa.
Tämä ei tarkoita, että toinen olisi toista tärkeämpi.
Mutta se herättää kysymyksen:
Puhummeko suomalaisesta seuratoiminnasta sellaisena kuin se on vai sellaisena kuin sen näkyvin osa näyttää sen olevan?
Todellisuus on oletuksia monimuotoisempi
Suomalaisessa urheilukeskustelussa syntyy helposti vaikutelma, että seurakenttä jakautuu kahteen ryhmään: huippu-urheiluun tähtääviin ja harrasteseuroihin.
Aineisto kertoo toisenlaisen tarinan.
Noin 7 prosenttia organisaatioista täyttää kansainvälisen tason urheiluseurojen tunnuspiirteet. Ne rakentavat jatkuvasti tavoitteellista pelaajakehitystä, tuottavat kilpailullista menestystä ja toimivat suunnannäyttäjinä koko järjestelmälle.
Lisäksi noin 12 prosenttia organisaatioista toimii selkeästi urheilupainotteisesti. Niiden toiminnan keskiössä ovat kilpailullinen kehittyminen, valmennus ja urheilulliset tavoitteet.
Näiden lisäksi aineistosta tunnistetaan noin 16 prosenttia organisaatioita, jotka investoivat aktiivisesti kehittämiseen, tavoitteellisuuteen ja uuden oppimiseen. Ne rakentavat tulevaisuuttaan määrätietoisesti, vaikka vaikutukset eivät vielä näy kansainvälisen tason kilpailullisina tuloksina.
Samaan aikaan noin 65 prosenttia organisaatioista näyttäytyy ennen kaikkea paikallisen liikuntakulttuurin, osallistumisen, yhteisöllisyyden ja vapaaehtoistoiminnan ympärille rakentuvina yhteisöinä.
Tärkein havainto on se, että suomalainen seurakenttä koostuu hyvin erilaisista tehtävistä, tavoitteista ja kehitysvaiheista.
Mitä jää näkymättömiin?
Huippu-urheilu ja siihen tähtäävä toiminta näkyy mediassa, politiikassa ja julkisessa keskustelussa, kuten kuuluukin.
Huippu-urheilu tarjoaa esikuvia, rakentaa yhteisiä kokemuksia ja osoittaa, mihin suomalainen osaaminen parhaimmillaan pystyy.
Samalla näkyvyys voi luoda harhan siitä, että näkyvin osa järjestelmää olisi myös sen suurin tai merkittävin osa.
Valtaosa suomalaisesta urheilutoiminnasta tapahtuu kuitenkin muualla kuin huipulla.
Se tapahtuu seurojen arjessa: harjoituspaikoilla, harrastusryhmissä, vapaaehtoisten tekemässä työssä ja paikallisissa yhteisöissä, joissa rakennetaan hyvinvointia, osallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se tapahtuu ympäristöissä ja tilanteissa, joissa tärkein tavoite ei ole saavuttaa kansainvälistä tai edes kansallista menestystä vaan mahdollisuus osallistua, liikkua, oppia ja kuulua joukkoon
Näiden yhteisöjen merkitys näkyy harvemmin otsikoissa, mutta niiden vaikutus näkyy lähes kaikkialla suomalaisessa liikunta- ja urheilukulttuurissa.
Ero näkyy myös seurojen arjessa.
Yhdessä seurassa tärkein kysymys voi olla, kuinka monta urheilijaa etenee valtakunnalliselle tai kansainväliselle tasolle seuraavan viiden vuoden aikana. Toisessa seurassa tärkein kysymys voi olla, kuinka saadaan mukaan enemmän lapsia, aikuisia tai vapaaehtoisia omasta lähiyhteisöstä.
Molemmat voivat olla omissa toimintaympäristöissään erittäin onnistuneita seuroja, vaikka niiden tavoitteet näyttävät täysin erilaisilta.
Yksi järjestelmä, monta tehtävää
Aineisto nostaa esiin myös toisen kiinnostavan havainnon.
Aineisto viittaa siihen, ettei suomalaisessa seuratoiminnassa ole yhtä alueellisestikaan hallitsevaa toimintalogiikkaa.
Eri seutukunnat, lajit ja yhteisöt näyttävät rakentuvan osittain erilaisten tavoitteiden ympärille.
Joillekin yhteisöille keskeinen tehtävä on kilpailullinen kehittyminen ja pelaajapolut.
Toisille tärkeintä on mahdollisimman laaja osallistuminen, yhteisöllisyys ja liikunnallisen elämäntavan tukeminen.
Tämä ei tarkoita, että toinen lähestymistapa olisi toista arvokkaampi. Päinvastoin. Molemmat ovat suomalaisen liikunta- ja urheilujärjestelmän kannalta välttämättömiä.
Havainto haastaa kuitenkin ajatuksen siitä, että kaikkia seuroja voitaisiin arvioida samalla mittarilla tai saman tavoitteen kautta.
Jos toimintaympäristöt, tehtävät ja tavoitteet ovat erilaisia, myös onnistumisen mittarit voivat olla erilaisia. Tällöin olennaisempi kysymys ei olekaan, millainen seuran pitäisi olla, vaan ymmärrämmekö riittävän hyvin, mitä tehtävää kukin yhteisö omassa seurassaan toteuttaa?
Kyse ei ole vain seuratoiminnasta
Seurakentän rakenteen ymmärtäminen ei ole vain seuratoimijoiden sisäinen kysymys.
Suomessa tehdään jatkuvasti päätöksiä, jotka vaikuttavat urheiluseurojen toimintaedellytyksiin. Päätetään avustuksista, olosuhteista, kehittämisohjelmista, harrastamisen tukemisesta sekä liikunta- ja urheilupolitiikan painopisteistä.
Näiden päätösten taustalla on aina jokin käsitys siitä, mitä urheiluseurat tekevät ja mitä niiden pitäisi tehdä.
Jos seurakenttä on oletettua monimuotoisempi, myös päätöksenteon lähtökohtien pitäisi perustua tähän ymmärrykseen. Kun haluamme kehittää suomalaista urheilujärjestelmää vaikuttavasti, kehittämisen lähtökohtana pitäisi olla mahdollisimman tarkka ymmärrys siitä, millainen seurakenttä meillä todella on.
Kysymys ei ole siitä, että kilpailullinen menestys tai harrastaminen olisivat vähemmän tärkeää vaan riittääkö yksi tai kaksi näkökulmaa kuvaamaan koko järjestelmää?
Vastakkainasettelu
Suomalaisessa urheilussa toiminnan tarkoitus ajautuu ajoittain vastakkainasetteluun.
Toisessa päässä ovat osallistuminen, saavutettavuus ja yhteisöllisyys. Toisessa päässä kilpailullisuus, tavoitteellisuus ja huippu-urheilu.
Aineisto ei tue tällaista vastakkainasettelua.
Pikemminkin se viittaa siihen, että järjestelmän eri osat ovat riippuvaisia toisistaan.
Huippu-urheilu tarvitsee laajan perustan. Laaja osallistuminen tarvitsee tavoitteita, esikuvia ja kehitysympäristöjä.
Urheiluseurojen liiton näkökulmasta kysymys ei ole valinnasta näiden välillä, vaan siitä, miten järjestelmä kykenee tuottamaan molempia samanaikaisesti.
Miten mahdollisimman moni pääsee mukaan ja pystyy etenemään niin pitkälle kuin oma motivaatio, osaaminen ja tavoitteet kantavat?
Kysymmekö oikeaa kysymystä?
Miten yksittäisiä seuroja pitäisi kehittää on kysymys, jota toimintaa ohjaavien tahojen työpöydissä pohditaan.
Harvemmin kysymme, ymmärrämmekö riittävän hyvin koko seurakentän arjen rakenteita?
Mitä jos suomalaisen urheilun suurimmat haasteet eivät synny siitä, että seurat tekevät vääriä asioita vaan tarkastelemme hyvin erilaisia yhteisöjä saman linssin läpi?
Pyrimme liian usein tarkastelemaan urheiluseuroja ja - yhteisöjä yhden mallin, yhden tavoitteen ja yhden onnistumisen mittarin kautta.
Jos 2140 organisaation aineisto kertoo meille jotain, se kertoo ainakin tämän:
Suomalainen seurakenttä ei ole yksi järjestelmä, joka toteuttaa yhtä tehtävää. Se on joukko erilaisia yhteisöjä, jotka rakentavat urheilua ja osallisuutta eri tavoin.
Siksi tärkein kysymys ei ole, millaisiksi kaikkien seurojen pitäisi muuttua vaan ymmärrämmekö riittävän hyvin, miksi erilaisia seuroja ylipäätään tarvitaan?