Urheiluseuroilta odotetaan enemmän kuin koskaan.
Niiden pitäisi lisätä liikuntaa, vahvistaa hyvinvointia, rakentaa yhteisöllisyyttä, lisätä osallisuutta ja samalla kehittää kilpailullista menestystä. Samalla yhä useampi seura kokee, että vaikutusmahdollisuudet omaa toimintaympäristöä koskevaan päätöksentekoon ovat kaventuneet.
Suomalaisessa urheilukeskustelussa puhutaan paljon liikuntapolitiikasta, huippu-urheilusta ja järjestelmistä. Vähemmälle huomiolle jää kuitenkin usein se, mitä niiden keskellä tapahtuu: seurojen arki.
Helsingin Sanomissa 18.5. julkaistussa puheenvuorossaan Huippu-urheilun instituutti KIHUn johtava asiantuntija Jari Lämsä kuvasi suomalaisen urheilun rakenteellista ristiriitaa. Seuroilta odotetaan yhä enemmän – lasten vähäisestä liikkumisesta ikääntyneiden aktivointiin – mutta samalla niiden mahdollisuudet vaikuttaa järjestelmän suuntaan ovat hänen mukaansa kaventuneet. Seurat eivät enää ole päätöksenteon keskiössä samalla tavalla kuin aiemmin, vaikka niihin kohdistuu jatkuvasti uusia odotuksia.
Havainto on tärkeä.
Seurakentän näkökulmasta kysymys ei kuitenkaan välttämättä ole vain vaikutusvallasta. Kysymys voi olla myös siitä, ettei seuratoiminnan todellisuutta nähdä riittävän hyvin.
Seuroissa syntyy enemmän kuin mitä nykyisin nähdään
Urheiluseurojen Liiton seurakentästä muodostama tilannekuva näyttää jotain olennaista.
Aineistossa on tunnistettu yli miljoona toimijoiden välistä yhteyttä, tuhansia aktiivisia rooleja sekä laaja verkosto joukkueita, yhteisöjä ja organisaatiokytkentöjä.
Keskeinen havainto ei ole määrä vaan rakenne. Seuratoiminta näyttäytyy verkostona.
Tämä mahdollistaa ensimmäistä kertaa seuratoiminnan tarkastelun yhteisönä: kuka osallistuu, missä syntyy sitoutumista, ketkä rakentavat yhteisöä ja kuinka paljon toiminta rakentuu yksittäisten ihmisten varaan.
Kun seuratoimintaa tarkastellaan organisaatioina, lisensseinä, jäsenmäärinä tai suoritteina, osa todellisuudesta jää näkymättömiin.
Yhteisöt rakentuvat suhteista, osallistumisesta ja sitoutumisesta.
Tällä on merkitystä.
Seuratoiminta ei rakennu vain jäsenyydestä
Lämsä nostaa esiin huolen jäsenyyden muuttumisesta asiakkuudeksi. Seurakentän näkökulmasta kysymys ei ole vain jäsenyyden muutoksesta, vaan siitä, miten yhteisö ymmärretään.
Yhteisöt rakentuvat urheilijoista, vanhemmista, valmentajista, vapaaehtoisista, toimihenkilöistä ja lukuisista muista toimijoista myös silloin, kun heidän roolinsa ei näy jäsenrekisterissä.
Monessa seurassa arkea eivät kannattele rakenteet vaan ihmiset.
Kun seuratoimintaa tarkastellaan palveluna, vaarana on, että yhteisön tärkeimmät rakentajat jäävät näkymättömiksi.
Nordic Pulsen 25.5. julkaisemassa Juha Hedmanin puheenvuorossa ilmiötä lähestytään urheilun ekosysteemikriisin näkökulmasta. Ajatus on kiinnostava, sillä haasteet eivät välttämättä synny seuroissa tai toimijoissa, vaan siinä, ettei koko järjestelmän välisiä riippuvuuksia, suhteita ja rakenteita nähdä riittävän hyvin.
Seuroista yhteisen tilannekuvan rakentajiksi
Ratkaisuksi ei välttämättä tarvita lisää hallintoa tai uusia rakenteita.
Tarvitsemme yhteisen tilannekuvan:
- miten osallistuminen rakentuu
• missä syntyy sitoutumista tai ulkopuolisuutta
• ketkä rakentavat yhteisöä
• millaiset rakenteet vahvistavat yhteisöllisyyttä
• miten seurojen oma tieto saadaan osaksi päätöksentekoa
USL:n tavoitteena on rakentaa yhteistä tilannekuvaa ja tehdä näkyväksi ne rakenteet, jotka nykyisessä järjestelmässä jäävät helposti piiloon.
Ehkä suomalaisen urheilun suurin haaste ei ole liikuntapolitiikan ja huippu-urheilun väliin jäänyt tyhjiö vaan ettei seuratoiminnan todellisuus näy riittävästi siellä, missä päätöksiä tehdään.
Ja tärkein kysymys kuuluu:
Mitä teidän seuratoiminnasta jää tällä hetkellä näkymättömiin?